Reformoidut tunnustuskirjat: kolme ykseyden muotoa

Uskonpuhdistuksen kynnyksellä ahdistuneen munkin elämä mullistui, kun tornihuoneessaan Wittenbergissä hän pohti yötä päivää Raamatun merkillisiä sanoja: “Vanhurskas on elävä uskosta.” Martti Luther teki vapauttavan löydön: pelastus ei sittenkään ole omista teoista — eikä varsinkaan kirstuun kilahtavista hopearahoista. Tämän munkin merkittävä oivallus järisytti kokonaisia valtakuntia ja vapautti ihmisten sääntöihin sidotut omattunnot omavanhurskauden harhasta.
 
Uskonpuhdistajat eivät halunneet luoda mitään uutta. Heidän tavoitteensa oli vain ja ainoastaan puhdistaa seurakunta ihmisten keksinnöistä ja palauttaa se alkulähteilleen. Siksi tuossa herätyksessä syntyneet seurakunnat, jotka ajettiin ulos roomalaiskatolisesta kirkosta, ymmärsivät olevansa samaa seurakuntaa, joka oli aina ollut, mutta oli nyt todellisen puhdistuksen tarpeessa. Tätä samaa jat–kumoa oli myös reformoitu uskonpuhdistus Genevestä Dordrechtiin.
 
Tämä kirja kokoaa yksiin kansiin uskonpuhdistuksen ja reformoidun kristillisyyden kolme keskeistä tunnustusta: Belgialaisen uskontunnustuksen (1561), Heidelbergin katekismuksen (1563) ja Dortin kanonit (1619).
 
Niissä kiteytyy reformoitujen kristittyjen vuosisatainen ymmärrys siitä, mitä Pyhä Raamattu opettaa. Samalla nämä tunnustukset muistuttavat, että reformoitu uskonpuhdistus pyrki näyttämään katsovalle maailmalle — ja varsinkin vainoojilleen — olevansa osa tuota samaa muinaista katolista seurakuntaa, puhdistettuna ihmisten omista keksinnöistä.